Arki Mampongissa

Mantelipuu keskellä koulun pihaa

Viime viikonloppuna kävimme Siljan kanssa moikkaamassa tuttuja Mampongissa viimeistä kertaa ennen lähtöä. Hymy leveni entisestään, kun jäimme trotrosta tutun School for Deaf -kyltin kohdalla ja aloimme kävellä tuttua tietä kampukselle. Sitä ilon määrää, kun yksi kuuroista pikku pojista näki meidän tulevan, alkoi osoitella meitä muille ja kohta lapsilauma jo juoksi meitä kohti valmiina halaamaan kahta tuttua obronia.

 
Palaan vielä täällä blogin puolella Mampongin arkeen ja elämään. Mampongin alkuvaihe oli melkoista hulinaa, kotoutumista, vaihtelevia tunteita ja uusia kieliä. Koulu alkoi Mampongiin saapumisesta seuraavana päivänä ja melkein jokainen 400:sta oppilaasta oli innoissaan opettamassa omaa nimeään ja viittomanimeään. Siinäpä sitten koitettiin kaivella muistimme syövereistä, kuka tämä lapsi on ja mikä ihme on hänen nimensä. Olimme jutelleet heti Mampongiin tultuamme koulun rehtorin Trudyn kanssa, että voimme kierrellä ensin luokissa, jonka jälkeen voimme päättää, mihin luokkaan jäämme. Koska Trudya ei näkynyt meidän ensimmäisenä koulupäivänä eikä kukaan muukaan näyttänyt ohjaavan meitä mihinkään luokkaan, päädyimme astelemaan Primary Schoolin 2. luokkaan. Koulu ei  ollut vielä kunnolla alkanut, joten emme nähneet ensimmäisenä päivänä varsinaista opetusta. Lapset olivat sitäkin innokkaampia opettamaan meille viittomia. Olihan meidän ensimmäinen päivä, kun olimme tekemisissä ghanalaisen viittomakielen kanssa. Viisi lasta osotteli samaan aikaan kirjasta puuta, tiikeriä ja krokotiiliä ja meidän piti toistaa viittomat. Samaa käytiin monta kertaa ja monta lasta koitti opettaa meitä samaan aikaan. Harmi, että meillä on vaan kaksi silmää ja kaksi kättä eikä voitu jakautua jokaisen pikkuopettajan oppilaaksi.

Ensimmäisen viikon aikana alkoi tulla tutuksi koulu ja kampuksen elämä. Kiertelimme eri luokissa Kindergardenista Junior High Schoolin luokkiin, koska halusimme monipuolisen kuvan koko koulusta. Etsimme luokkaa, johon haluaisimme jäädä pidemmäksi aikaa. Lopulta löysimme P6 (Primary 6) luokan, johon asetuimme. Luokanopettajana oli kuuro Kwasi, jolla oli luokassaan 18 15-19-vuotiasta kuuroa nuorta. Käytännössä seurasimme tunteja, koitimme opetella uutta viittomakieltä nappailemalla ja päättelemällä opetuksesta ja taululla olevan tekstin perusteella uusia viittomia. Kwasi oli myös innoissaan opettamaan meitä ja vastailemaan kysymyksiin, miten viitotaan friend.

Ensimmäisen viikon aikana sain tutustua myös potilaana olemiseen Afrikan lämmössä. Onneksi olin ottanut Suomesta mukaan hupparin ja tädin tekemät villasukat, jotka laitoin päälleni palellessani kuumeen noustessa +39, kun ulkonakin oli vajaa +30 astetta. Kuumeen ja oksentamisen myötä kerkesin jo pelästyä, onko minulla malaria. Onneksi apteekista saatavan pikatestin perusteella tulos oli kuitenkin negatiivinen. Ja onneksi kyseessä oli nopeasti ohi menevä sairaus, joten parin päivän päästä olin taas koulu- ja reissukunnossa.

Snapchatin ihmeellinen maailma

Ensimmäiset 1,5 viikkoa asuimme siis amerikkalaisen vapaaehtoisen Vanessan kanssa samassa talossa kampusalueella. Koulumme rehtorin Trudyn perhe tuli tutuksi, koska ravasimme vähän väliä Trudyn luona kyselemässä tai hoitamassa asioita. Tutustuimme myös Trudyn luona asuviin puolalaisiin vapaaehtoisiin Nataliaan ja Alicjaan. Kävimme alussa melkein päivittäin Trudyn luona. Aluksi myös söimme Trudyn perheen kanssa kunnes riisin yliannostuksen ja jäätävän riisiturvotuksen jälkeen päätimme tehdä ruoat itse. Ruoka oli hyvää, mutta kun maha täyttyy kaksi kertaa päivässä isolla kulhollisella riisillä pienen kastikemäärän kera, kaipaa jotain vaihtelua ja tutumpaa ruokaa täyttämään mahaa.



Ruoan ostaminen onkin sitten ihan oma lukunsa. Kun Suomessa olemme tottuneet menemään yhteen kauppaan ja ostamaan kaiken haluamamme kerralla, täällä saa parhaimmillaan käydä kolmessa eri kaupassa tai kojussa ostoksilla. Ensin menet yhden naisen luokse ostamaan vihannekset, seuraavan luo ostamaan kuiva-aineet ja toisesta kojusta hedelmät. Jos lihaa haluaa syödä, sen eteen joutuu myös näkemään hieman vaivaa. Kävimme kerran naapurikylässä "kylmäkaupan" (kylteissä lukee aina cold store) sisällä katsomassa, millaista kanaa olisi tarjolla. Kun osoitin pakastinta, myyjä napsautti pistorasiasta sähköt päälle ja avasi luukun. Pakastimessahan oli kokonaisia kanoja luineen kaikkineen. Kanat jäi pakkaseen ihan senkin takia, ettei tiedetty kauanko pakastin on ollut ilman sähköjä +30 asteen helteessä..

Kunnon kotoutuminen Ghanaan ja Mampongiin alkoi vasta, kun pääsimme muuttamaan uuteen remontoituun kotiimme Vanessan kodin vieressä. Asunto oli todella iso. Noin 70 neliötä vain meille kahdelle.  Suihku oli kivasti laatoitettu ja kaikki seinät mukavan räikeän vihreitä. Ensimmäisenä iltana saimme kuitenkin tutustua uusiin tuttavuuksiin. Kun olin menossa illalla vessaan, käytävässämme komeili seinällä 10cm kokonoinen torakka. Pikku paniikki iski kahdelle ötökkäkammoiselle, että miten se saadaan pois. Ramppikuumehan siinä iski ja pakko oli soittaa meidän puolalaiset kaverit apuun. Alicja koitti kahmia nopeaa torakkaa rikkakihvellä ämpäriin kun me katsottiin Siljan kanssa kauhusta kiljuen koko toimitusta.  Kun torakka oli viimein sangossa, sanoin Alicjalle, ettei heitä sitä vielä pois. Ajattelin, että mun on yritettävä totuttautua meidän uusiin kavereihin. Siinä kohdassa kun pikku torakkaystävämme ei pysynytkään sangon pohjalla jäi tutustuminen siihen ja ämpäri kiikutettiin vinhaa vauhtia ulos. Huh, että helpotti! Vähän ajan päästä sama kaverimme koitti kuitenkin ryömiä takaisin sisälle, mutta Alicja pisti tämän kaverin matkalle lopun. Näitä torakkakavereita vieraili meillä noin viikon välein ja meistä kahdesta ötökkäkammoisesta tulikin aika hyvä torakkakaksikko: Silja suihkuttamassa myrkkyä torakkaan ja mä oottamassa ämpärin kanssa, että se kuolee ja voin kiikuttaa sen ulos. Mitä opin tästä: torakat osaa lentää.



Arki Mampongissa oli myös paljon muuta kuin torakoita. Aamulla herättiin kukonlauluun. Yksi aamu Silja mumisi sängystään, onko tuolla kukolla syöpä, kun kukon ääni ei ollut iha vireessä. Kukkojen lisäksi kanat, vuohet, kissat ja pari koiraa elää sulassa sovussa lasten ja opettajien kanssa. Kaikki on todella avuliaita eikä meinata päästä kaupasta kotiin, etteikö joku lapsista melkein vaatisi, että saa kantaa ruokakassit. Kulkeminen kotoa kampuksen ulkopuolelle ei ole myöskään mikään nopea juttu. Lapset ovat aina niin innoissaan juttelemaan ja kyselemään "what is my name?". Omaa rauhaa ei aina saanut kotonakaan. Kerran meillä oli ovi auki iltapäivällä ja kun nostin katseeni, kuuro poika pomppasi sisään ja alkoi tarkastella muina miehinä meidän kotia. Vähän ajan päästä muuttamisesta kuurot lapset alkoivat hengailla myös kotimme terassilla, jossa saatettiin jutella iltamyöhään asti. Joistakin kuuroista muodustui meille tärkeitä tuttuja.




Oli mukavaa elää kampuksella  ja nähdä samalla kuurojen lasten arkea: pyykinpesua, jalkapalloa ja taas pyykinpesua. Aina oli joku pyykkäämässä. Jalkapallo ja lentopallo oli koulun ykköslajit. Alkuvaiheen jälkeen löysin myös mun uuden tanssiopen: noin 14-vuotiaan Dodoo pojan. Yksi parhaimmista päivistä Mampongissa oli myös se päivä, kun sain ensimmäisen kummilapseni. Olin haaveillut siitä jo pitkään. Haaveeni toteutui, kun sain 9-vuotiaan Rebcca-tytön kummilapsekseni.

<3: Sonja