Arki Mampongissa

Mantelipuu keskellä koulun pihaa

Viime viikonloppuna kävimme Siljan kanssa moikkaamassa tuttuja Mampongissa viimeistä kertaa ennen lähtöä. Hymy leveni entisestään, kun jäimme trotrosta tutun School for Deaf -kyltin kohdalla ja aloimme kävellä tuttua tietä kampukselle. Sitä ilon määrää, kun yksi kuuroista pikku pojista näki meidän tulevan, alkoi osoitella meitä muille ja kohta lapsilauma jo juoksi meitä kohti valmiina halaamaan kahta tuttua obronia.

 
Palaan vielä täällä blogin puolella Mampongin arkeen ja elämään. Mampongin alkuvaihe oli melkoista hulinaa, kotoutumista, vaihtelevia tunteita ja uusia kieliä. Koulu alkoi Mampongiin saapumisesta seuraavana päivänä ja melkein jokainen 400:sta oppilaasta oli innoissaan opettamassa omaa nimeään ja viittomanimeään. Siinäpä sitten koitettiin kaivella muistimme syövereistä, kuka tämä lapsi on ja mikä ihme on hänen nimensä. Olimme jutelleet heti Mampongiin tultuamme koulun rehtorin Trudyn kanssa, että voimme kierrellä ensin luokissa, jonka jälkeen voimme päättää, mihin luokkaan jäämme. Koska Trudya ei näkynyt meidän ensimmäisenä koulupäivänä eikä kukaan muukaan näyttänyt ohjaavan meitä mihinkään luokkaan, päädyimme astelemaan Primary Schoolin 2. luokkaan. Koulu ei  ollut vielä kunnolla alkanut, joten emme nähneet ensimmäisenä päivänä varsinaista opetusta. Lapset olivat sitäkin innokkaampia opettamaan meille viittomia. Olihan meidän ensimmäinen päivä, kun olimme tekemisissä ghanalaisen viittomakielen kanssa. Viisi lasta osotteli samaan aikaan kirjasta puuta, tiikeriä ja krokotiiliä ja meidän piti toistaa viittomat. Samaa käytiin monta kertaa ja monta lasta koitti opettaa meitä samaan aikaan. Harmi, että meillä on vaan kaksi silmää ja kaksi kättä eikä voitu jakautua jokaisen pikkuopettajan oppilaaksi.

Ensimmäisen viikon aikana alkoi tulla tutuksi koulu ja kampuksen elämä. Kiertelimme eri luokissa Kindergardenista Junior High Schoolin luokkiin, koska halusimme monipuolisen kuvan koko koulusta. Etsimme luokkaa, johon haluaisimme jäädä pidemmäksi aikaa. Lopulta löysimme P6 (Primary 6) luokan, johon asetuimme. Luokanopettajana oli kuuro Kwasi, jolla oli luokassaan 18 15-19-vuotiasta kuuroa nuorta. Käytännössä seurasimme tunteja, koitimme opetella uutta viittomakieltä nappailemalla ja päättelemällä opetuksesta ja taululla olevan tekstin perusteella uusia viittomia. Kwasi oli myös innoissaan opettamaan meitä ja vastailemaan kysymyksiin, miten viitotaan friend.

Ensimmäisen viikon aikana sain tutustua myös potilaana olemiseen Afrikan lämmössä. Onneksi olin ottanut Suomesta mukaan hupparin ja tädin tekemät villasukat, jotka laitoin päälleni palellessani kuumeen noustessa +39, kun ulkonakin oli vajaa +30 astetta. Kuumeen ja oksentamisen myötä kerkesin jo pelästyä, onko minulla malaria. Onneksi apteekista saatavan pikatestin perusteella tulos oli kuitenkin negatiivinen. Ja onneksi kyseessä oli nopeasti ohi menevä sairaus, joten parin päivän päästä olin taas koulu- ja reissukunnossa.

Snapchatin ihmeellinen maailma

Ensimmäiset 1,5 viikkoa asuimme siis amerikkalaisen vapaaehtoisen Vanessan kanssa samassa talossa kampusalueella. Koulumme rehtorin Trudyn perhe tuli tutuksi, koska ravasimme vähän väliä Trudyn luona kyselemässä tai hoitamassa asioita. Tutustuimme myös Trudyn luona asuviin puolalaisiin vapaaehtoisiin Nataliaan ja Alicjaan. Kävimme alussa melkein päivittäin Trudyn luona. Aluksi myös söimme Trudyn perheen kanssa kunnes riisin yliannostuksen ja jäätävän riisiturvotuksen jälkeen päätimme tehdä ruoat itse. Ruoka oli hyvää, mutta kun maha täyttyy kaksi kertaa päivässä isolla kulhollisella riisillä pienen kastikemäärän kera, kaipaa jotain vaihtelua ja tutumpaa ruokaa täyttämään mahaa.



Ruoan ostaminen onkin sitten ihan oma lukunsa. Kun Suomessa olemme tottuneet menemään yhteen kauppaan ja ostamaan kaiken haluamamme kerralla, täällä saa parhaimmillaan käydä kolmessa eri kaupassa tai kojussa ostoksilla. Ensin menet yhden naisen luokse ostamaan vihannekset, seuraavan luo ostamaan kuiva-aineet ja toisesta kojusta hedelmät. Jos lihaa haluaa syödä, sen eteen joutuu myös näkemään hieman vaivaa. Kävimme kerran naapurikylässä "kylmäkaupan" (kylteissä lukee aina cold store) sisällä katsomassa, millaista kanaa olisi tarjolla. Kun osoitin pakastinta, myyjä napsautti pistorasiasta sähköt päälle ja avasi luukun. Pakastimessahan oli kokonaisia kanoja luineen kaikkineen. Kanat jäi pakkaseen ihan senkin takia, ettei tiedetty kauanko pakastin on ollut ilman sähköjä +30 asteen helteessä..

Kunnon kotoutuminen Ghanaan ja Mampongiin alkoi vasta, kun pääsimme muuttamaan uuteen remontoituun kotiimme Vanessan kodin vieressä. Asunto oli todella iso. Noin 70 neliötä vain meille kahdelle.  Suihku oli kivasti laatoitettu ja kaikki seinät mukavan räikeän vihreitä. Ensimmäisenä iltana saimme kuitenkin tutustua uusiin tuttavuuksiin. Kun olin menossa illalla vessaan, käytävässämme komeili seinällä 10cm kokonoinen torakka. Pikku paniikki iski kahdelle ötökkäkammoiselle, että miten se saadaan pois. Ramppikuumehan siinä iski ja pakko oli soittaa meidän puolalaiset kaverit apuun. Alicja koitti kahmia nopeaa torakkaa rikkakihvellä ämpäriin kun me katsottiin Siljan kanssa kauhusta kiljuen koko toimitusta.  Kun torakka oli viimein sangossa, sanoin Alicjalle, ettei heitä sitä vielä pois. Ajattelin, että mun on yritettävä totuttautua meidän uusiin kavereihin. Siinä kohdassa kun pikku torakkaystävämme ei pysynytkään sangon pohjalla jäi tutustuminen siihen ja ämpäri kiikutettiin vinhaa vauhtia ulos. Huh, että helpotti! Vähän ajan päästä sama kaverimme koitti kuitenkin ryömiä takaisin sisälle, mutta Alicja pisti tämän kaverin matkalle lopun. Näitä torakkakavereita vieraili meillä noin viikon välein ja meistä kahdesta ötökkäkammoisesta tulikin aika hyvä torakkakaksikko: Silja suihkuttamassa myrkkyä torakkaan ja mä oottamassa ämpärin kanssa, että se kuolee ja voin kiikuttaa sen ulos. Mitä opin tästä: torakat osaa lentää.



Arki Mampongissa oli myös paljon muuta kuin torakoita. Aamulla herättiin kukonlauluun. Yksi aamu Silja mumisi sängystään, onko tuolla kukolla syöpä, kun kukon ääni ei ollut iha vireessä. Kukkojen lisäksi kanat, vuohet, kissat ja pari koiraa elää sulassa sovussa lasten ja opettajien kanssa. Kaikki on todella avuliaita eikä meinata päästä kaupasta kotiin, etteikö joku lapsista melkein vaatisi, että saa kantaa ruokakassit. Kulkeminen kotoa kampuksen ulkopuolelle ei ole myöskään mikään nopea juttu. Lapset ovat aina niin innoissaan juttelemaan ja kyselemään "what is my name?". Omaa rauhaa ei aina saanut kotonakaan. Kerran meillä oli ovi auki iltapäivällä ja kun nostin katseeni, kuuro poika pomppasi sisään ja alkoi tarkastella muina miehinä meidän kotia. Vähän ajan päästä muuttamisesta kuurot lapset alkoivat hengailla myös kotimme terassilla, jossa saatettiin jutella iltamyöhään asti. Joistakin kuuroista muodustui meille tärkeitä tuttuja.




Oli mukavaa elää kampuksella  ja nähdä samalla kuurojen lasten arkea: pyykinpesua, jalkapalloa ja taas pyykinpesua. Aina oli joku pyykkäämässä. Jalkapallo ja lentopallo oli koulun ykköslajit. Alkuvaiheen jälkeen löysin myös mun uuden tanssiopen: noin 14-vuotiaan Dodoo pojan. Yksi parhaimmista päivistä Mampongissa oli myös se päivä, kun sain ensimmäisen kummilapseni. Olin haaveillut siitä jo pitkään. Haaveeni toteutui, kun sain 9-vuotiaan Rebcca-tytön kummilapsekseni.

<3: Sonja

Quitters never win

 

Vietettiin viikonloppu Voltan alueella oikeesti Afrikalta näyttävissä maisemissa :D Välillä (usein) täällä ollessa ei jotenkin edes tajua, että on Afrikassa, kun asiat on arjistunu ja tottunut elämiseen täällä. Lähettiin reissuun perjantaiaamuna House of Gracella olevien vapaaehtosten Marjan ja Roosan kanssa.

Otettiin aamulla trotro Tudu stationilta eikä jouduttu edes odottamaan puolta tuntia kauempaa, kun trotro oli jo täynnä ja päästiin matkaan. Trotromatka Accasta Hohoeen kesti noin 4 tuntia. Puolivälissä matkaa tie muuttu tosi töyssyiseksi. Lisäksi trotron takaluukun kanssa tuli ongelmia ja huudeltiinkin vähän väliä kuskille takapenkiltä, että taas on takaluukku auki. Ei onneksi avautunut 100km/h vauhdissa eikä vahingoittanut autoja tai ihmisiä. Kun ovi oli auennut jo useampaan kertaan, yritettiin jo kehitellä meidän suomalaisten mielessä, mitä viritelmiä keksittäis, että saataisiin se pysymään kiinni. Lopulta oltiin perillä nälkäisinä ja hikisinä.

Avointen ovien päivä

Nälkäisinä alettiin ettiä pienestä kaupungista ruokapaikkaa. Muutamalta naiselta kysyttäessä koko kaupungissa ei ilmeisesti ollut mitään ravintolaa, mutta nuori poika tiesi yhden ravintolan. "Kävelkää vain suoraan". Käveltiin, mutta jonkun ajan päästä toivo alkoi hiipua. Paikallisten mukaan se ravintola olisi kuitenkin siellä jossain edessä. "Ei kaukana." Tähän ei ole kuitenkaan aina uskomista, sillä ghanalaisten mielestä kaikki on lähellä. Lopulta ravintola kuitenkin löytyi. Tilattiin riisiä ja kanaa, mutta kuten kunnon ghanalaiseen ravintolaan kuuluu, kaikkea mitä on listalla, ei ole saatavilla. Riisi oli kuulemma loppu. Ei jaksettu jäädä odottamaan, joten suunnattiin takaisin asemalle, mistä oltiin lähdettykin. Trotrolla reilun puolen tunnin matka pieneen kylään Wli Water Heights Hoteliin (jota voin todellakin suositella).

Meidän rauhallinen hotelli

Päästiin suoraan hotellin eteen, jossa hymyilevä hotellityöntekijä otti meidät vastaan ja ilmoitti, että huoneemme onkin toisessa paikassa. Hotellilla on siis kaksi toimipistettä ja olimme siis tullut väärään. Onneksi hotellin työntekijä lupasi viedä meidät autolla oikeaan paikkaan. Söimme ja jatkoimme matkaa. Illalla söimme (kyllä, taas) ja pelasimme ghanalaista neljä neljä -peliä. Pääsin alottelijan tuurilla meidän neljän pelaajan kesken finaaliin, mutta jouduin tyytymään kakkossijaan. Olin myös saanut jostain päähäni, että pelkään taas ötököitä yhtä kamalasti kuin ennen tänne lähtöä, joten matkaseuramme (sekä työntekijät) saivat nauttia mun ja Siljan kiljahduksista, kun kaiken maailman ötökät lenteli illalla meitä kohti. Istuttiin niin sopivasti lampun alla, jonka valo tietysti kerää eläimiä luokseen. Yhden kiljahduksen seurauksena jopa hotellin vartija syöksyi meitä kohti taskulamppu kädessään pelastamaan neidot pulasta. Kiitos vaan, väärä hälytys.

Astetta isompi  neljä neljä -peli krokotiilin muotosena (tätä ei sentään Siljan kanssa kiljuttu heh)

Ghana on jaettu eri hallintoalueisiin eli regioneihin. Volta regionin pääkaupunki on Ho, johon emme tällä viikonloppureissulla kerenneet tutustumaan. Volta regionin keskellä on Volta-järvi, joka on maailman suurin patojärvi. Voltan alueeseen kuuluu myös Länsi-Afrikan korkein vesiputous Wli waterfall. Yövyimme siis pienessä kauniissa kylässä Wli putousten lähellä vuorten ympäröimänä.







Lauantaina lähdimme aamulla kohti Ghanan korkeinta vuorta ja sen vallotusta. Afadjato (885m) sijaitsi toisessa kylässä, joten otimme taksin. Sisäänpääsymaksujen jälkeen lähdimme tarpomaan huippua kohti. Ghanalaiset olivat huomioineet ihanasti väsyneet vaeltajat aina 200 metrin välein olevilla kylteillä. Vaikka täällä hikoilee väkisinkin jatkuvasti, en ole hikoillut yhtä paljon kuin vuorelle noustessa.

Huipulla oli voittajaolo ja huikeat näkymät. Vuorelle oli kerennyt meitä ennen lauma ghanalaisia oppilaita, joille taisi olla suurempi nähtäyys ottaa kuvia neljän obronin kanssa. Taas on meidän pärstät muutaman ghanalaisen puhelimella ja kameralla. Vuorelle kipusi myös belgialainen mies, jonka kanssa olimme vaihtaneet muutaman sanan hotellilla. Hänellä oli opas mukana (oppaan virallisuudesta ei ole sen enempää tietoa) ja he olivat suunnitelleet mennä vuorelta laskeuduttua suoraan viereiselle vesiputoukselle. Ajatuksenamme oli suunnata vuorelta Wli putouksille, mutta vaihdoimme ex temporena suunnitelmia ja suuntasimme miesten kanssa putoukselle.

Huipulla

Matkalla alas

Matka putoukselle oli luonnon puolesta vaihteleva. Seurasimme opasta pienellä polulla ja puiden varjossa kävellen. Alueella oli myös paljon perhosia. Hikisen uurastuksen jälkeen tuntui ihanalta päästä pulahtamaan veteen ja uimaan suoraan putouksen alle.

Tagbu Fall

 
Iltapäivällä kävimme vielä pienellä kävelyllä kylässä. Kävellessämme talojen ohi, ihmettelin, miksi yksi mies huutaa meitä niin kovasti luokseen. Käännyin katsomaan ja kuuntelemaan tarkemmin ja huomasin, että mies yritti kertoa meille, että täällä on kameleontti. Menimme ihmettelemään vihreää hidasta oliota. Jatkoimme matkaa ja päädyimme tielle, millä emme vielä olleet. Kävelimme vain 100 metriä ja olimmekin jo Togon rajalla. Olimme katsoneet kartasta, että paikka on lähellä rajaa, mutta emme todellakana tajunneet, että näin lähellä! Immigration servicen työntekijä olisi jopa ollut valmis lähettämään meidät käymään Togon puolella, jos olisi ollut päivä aika (kello oli 17.15 ja pimeä tulisi klo 18).

Melkein rajalla

 
Sunnuntain suunnitelmana oli käydä vielä Wlin alemmalla putouksella ja Volta-järven rannalla. Korkeampi putous olisi ollut se korkeampi, mutta ajattelimme, ettei meillä ole aikaa koko 4 tuntia kestävälle reissulle. Reitti alemmalle putoukselle oli kuin lasten leikkiä ja melkein hieman pettymys, kuinka helposti sen luokse pääsi :D Ei ollut yhtään seikkailutunnelmaa. Putous oli kuitenkin todella hieno. Mukava sunnuntaikävely ja aamu-uinti virkistävässä vedessä.


 

Hotellille päästyä saimme kuitenkin kuulla, että näin sunnuntaina Voltan rannalle olisi vaikea päästä trotrolla. Meidän pitäisi mennä ensin taksilla Hohoeen, josta trotrolla Voltalle päin ja siitä vielä trotron vaihto rannalle. Joutuisimme kuitenkin maksamaan Hohoesta Accraan menevässä trotrossa koko lipun hinnan Accraan asti emmekä voisi ostaa lippua vain puoleen väliin matkaan. Jouduimme jättämään Volta-järven tällä kertaa ja lähdimme lounaan jälkeen kotiin. Otimme Hohoesta trotron Accraan, mutta kas kummaa päädyimmekin jonnekin päin Temaa. Onneksi kyydissä oli pari ghanalaista miestä, jotka olivat maksaneet myös matkan Accraan asti, joten trotroa vaihtaessamme vaadimme kuskin maksamaan matkan Accraan niin kuin meille oli aiemmin luvattu. Kun kerroimme tästä maanantaina koulubussin kuskillemme, hän nauroi ja sanoi, että sunnuntaisin trotroja on vaikea saada täyteen, joten lipun myyjät lupailevat matkan Accraan asti.

Plantaasiviljemä matkan varrella

<3: Sonja

Next stop Mampong Akuapem

Aika menee täällä hirveetä vauhtia ja nyt on jo puoliväli koko reissusta! Ajattelin kuitenkin kertoa teille, missä sitä ollaan oltu ensimmäiset kuusi viikkoa. 

Ennen reissua ajatuksena oli, että lennän maanantaina 12.9 Helsinki-porukan kanssa Ghanaan, asettaudun hieman Afrikan mantereelle, odottelen tulkkiporukan saapumista päiväntasaajalle ja sunnuntaina suunnataan Siljan kanssa Mampongiin, missä alotetaan meidän vaihto. Noh lauantaina kun selvittelin lähtöä Mampongiin, selvisikin, että meidän huone Mampongissa ei ollut vielä valmis, joten lähtö siirtyisi keskiviikolle. Se oli toisaalta mukava uutinen, jotta saatiin Siljan kanssa viettää vielä pari päivää rauhassa Accrassa ennen matkaa kohti tuntematonta. Matka Mampongiin tuntui todellakin siltä, sillä tiesimme hyvin vähän, minne ollaan menossa. Joku suht pieni paikka jossain kauniilla Aburin kukkulalla, noin 50 km Accrasta, iso koulu ja majoitus maksaa 40 euroa per viikko. Siinä kaikki, mitä meillä oli tiedossa. Pari päivää ennen lähtöä olin myös saanut kuulla Steveniltä, että Ghanassa on kaksi Mampongia: Mambong Akuapem tässä Accran lähellä ja toinen Kumasin lähellä (Mampong Ashanti). Luulin, että ollaan menossa jälkimmäiseen. Ei ilmeisesti oltu :D

Accra - Mampong (ideaaliaikataulu autolla, mikä ei ehkä koskaan toteudu)

 

Kun lähtö alkoi lähestyä, aloin jo odottaa innolla, mitä tämä reissu tuokaan tullessaan. Tiistaina soittelin vielä Jonaksen kanssa ja kysyin tarkemmista lähtöjärjestelyistä. Hän sanoi, että lähtö olisi joskus noin klo 10 aikaan. Kyselin vielä, onko Mampongissa pankkiautomaattia, koska en tosiaan tiennyt, minkä kokoisesta paikasta olis kyse. Vastaukseksi sain: "It's a big town. You are not going to Mexico!" Saatiin kyyti Mampongiin House of Gracen koulukuskilta Obumalta. Jussi ja Maija olivat kerenneet aloittaa jo House of Gracella ja kulkeneet pari päivää Obuman kyydillä. He olivat jutelleet Obuman kanssa meidän lähdöstä ja ymmärtäneet, että lähtö olisikin jo aikaisin aamulla klo 7-8 aikaan. Ei muuta kun selvittämään, mikä lopullinen lähtöaika oikeasti olisi. Lähtö oli siis klo 8.30. Pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin aamulla odottamaan kyytiä ison tien varteen. Mutta koska olemme Afrikassa, pääsimme matkaan yllätys yllätys vasta parin tunnin päästä. Oli haikeeta ja samalla jännää lähteä uusia seikkailuja koti. Asylum Downista oli tullut jo niin koti. Samoin meidän 8 hengen suurperheestä.

3kk elämä rinkassa ja rinkka selässä kohti tuntematonta seikkailua.

 

Mampongissa meitä otti vastaan koulun tuore rehtori Trudy. Hän oli aloittanut rehtorin pestinsä kesäkuussa. Koulun pojat auttoivat kantamaan rinkkamme meidän väliaikaiseen kotiin koulun kampusalueella. Kuulimme, että meille ollaan remppaamassa uutta asuntoa, joka tulisi olla valmis noin viikon päästä. Siihen asti asuisimme amerikkalaisen vapaaehtoisen Vanessan kanssa, joka on ollut koulussa jo vuoden taideopettajana Peace Corps -järjestön kautta ja tulee olemaan Ghanassa vielä kaksi vuotta. Meillä oli Siljan kanssa oma huone ja muut tilat (keittiö, vessa, suihku ja "olohuone") oli yhteisiä.

Mampongin kuurojen koulu (Demostration School of the Deaf) on todella iso koulu: 400 oppilasta, jotka ovat ikäluokaltaan noin 4-24 vuotiaita. Koulussa on kindergarden luokkia 1-2, primary schoolin luokkia 1-6 ja junior high school luokkia 1-4. Koulussa on lisäksi kuurosokeiden yksikkö ja vocational school luokkia, joissa voi opiskella esimerkiksi kampaamopuolta ja ompelua. Koulu alkoi aina klo 7.30 koulun pihalla aamunavauksella. Tunnit oli klo 8-10.30, tauko 10.30-11 ja loput tunnit 11-14. Oppilailla on siis vain yksi tauko päivän aikana ja lounas vasta klo 14. 

Koulussa on noin 50 opettajaa, joista puolet on kuuroja ja puolet kuulevia. Koululla on lisäksi muuta henkilökuntaa kuten koulukuskeja ja naisia, jotka kokkaa, tiskaa ja pesee pyykkiä. Tytöillä ja pojilla on kampuksella omat asuntolat ja henkilökunta asuu perheineen kampusalueella kukkojen, kanojen, kissojen ja vuohien kera.  

 

Kampusaluetta. Oikealla rakennuksen yläkerrassa tyttöjen asuntola, alhaalla luokkahuoneita ja Trudyn toimisto. Keskellä violetti rakennus vocational schoolin kampaamoluokka. Vasemmalla rakennuksen yläkerrassa poikien asuntola ja alhaalla ICT-luokka ja kirjasto.

Koulun ruokala.

Tässä alkutunnelmia Mampongista. Lisää arjesta ja Mampongista seuraavissa postauksissa.

<3: Sonja