Arki Mampongissa

Mantelipuu keskellä koulun pihaa

Viime viikonloppuna kävimme Siljan kanssa moikkaamassa tuttuja Mampongissa viimeistä kertaa ennen lähtöä. Hymy leveni entisestään, kun jäimme trotrosta tutun School for Deaf -kyltin kohdalla ja aloimme kävellä tuttua tietä kampukselle. Sitä ilon määrää, kun yksi kuuroista pikku pojista näki meidän tulevan, alkoi osoitella meitä muille ja kohta lapsilauma jo juoksi meitä kohti valmiina halaamaan kahta tuttua obronia.

 
Palaan vielä täällä blogin puolella Mampongin arkeen ja elämään. Mampongin alkuvaihe oli melkoista hulinaa, kotoutumista, vaihtelevia tunteita ja uusia kieliä. Koulu alkoi Mampongiin saapumisesta seuraavana päivänä ja melkein jokainen 400:sta oppilaasta oli innoissaan opettamassa omaa nimeään ja viittomanimeään. Siinäpä sitten koitettiin kaivella muistimme syövereistä, kuka tämä lapsi on ja mikä ihme on hänen nimensä. Olimme jutelleet heti Mampongiin tultuamme koulun rehtorin Trudyn kanssa, että voimme kierrellä ensin luokissa, jonka jälkeen voimme päättää, mihin luokkaan jäämme. Koska Trudya ei näkynyt meidän ensimmäisenä koulupäivänä eikä kukaan muukaan näyttänyt ohjaavan meitä mihinkään luokkaan, päädyimme astelemaan Primary Schoolin 2. luokkaan. Koulu ei  ollut vielä kunnolla alkanut, joten emme nähneet ensimmäisenä päivänä varsinaista opetusta. Lapset olivat sitäkin innokkaampia opettamaan meille viittomia. Olihan meidän ensimmäinen päivä, kun olimme tekemisissä ghanalaisen viittomakielen kanssa. Viisi lasta osotteli samaan aikaan kirjasta puuta, tiikeriä ja krokotiiliä ja meidän piti toistaa viittomat. Samaa käytiin monta kertaa ja monta lasta koitti opettaa meitä samaan aikaan. Harmi, että meillä on vaan kaksi silmää ja kaksi kättä eikä voitu jakautua jokaisen pikkuopettajan oppilaaksi.

Ensimmäisen viikon aikana alkoi tulla tutuksi koulu ja kampuksen elämä. Kiertelimme eri luokissa Kindergardenista Junior High Schoolin luokkiin, koska halusimme monipuolisen kuvan koko koulusta. Etsimme luokkaa, johon haluaisimme jäädä pidemmäksi aikaa. Lopulta löysimme P6 (Primary 6) luokan, johon asetuimme. Luokanopettajana oli kuuro Kwasi, jolla oli luokassaan 18 15-19-vuotiasta kuuroa nuorta. Käytännössä seurasimme tunteja, koitimme opetella uutta viittomakieltä nappailemalla ja päättelemällä opetuksesta ja taululla olevan tekstin perusteella uusia viittomia. Kwasi oli myös innoissaan opettamaan meitä ja vastailemaan kysymyksiin, miten viitotaan friend.

Ensimmäisen viikon aikana sain tutustua myös potilaana olemiseen Afrikan lämmössä. Onneksi olin ottanut Suomesta mukaan hupparin ja tädin tekemät villasukat, jotka laitoin päälleni palellessani kuumeen noustessa +39, kun ulkonakin oli vajaa +30 astetta. Kuumeen ja oksentamisen myötä kerkesin jo pelästyä, onko minulla malaria. Onneksi apteekista saatavan pikatestin perusteella tulos oli kuitenkin negatiivinen. Ja onneksi kyseessä oli nopeasti ohi menevä sairaus, joten parin päivän päästä olin taas koulu- ja reissukunnossa.

Snapchatin ihmeellinen maailma

Ensimmäiset 1,5 viikkoa asuimme siis amerikkalaisen vapaaehtoisen Vanessan kanssa samassa talossa kampusalueella. Koulumme rehtorin Trudyn perhe tuli tutuksi, koska ravasimme vähän väliä Trudyn luona kyselemässä tai hoitamassa asioita. Tutustuimme myös Trudyn luona asuviin puolalaisiin vapaaehtoisiin Nataliaan ja Alicjaan. Kävimme alussa melkein päivittäin Trudyn luona. Aluksi myös söimme Trudyn perheen kanssa kunnes riisin yliannostuksen ja jäätävän riisiturvotuksen jälkeen päätimme tehdä ruoat itse. Ruoka oli hyvää, mutta kun maha täyttyy kaksi kertaa päivässä isolla kulhollisella riisillä pienen kastikemäärän kera, kaipaa jotain vaihtelua ja tutumpaa ruokaa täyttämään mahaa.



Ruoan ostaminen onkin sitten ihan oma lukunsa. Kun Suomessa olemme tottuneet menemään yhteen kauppaan ja ostamaan kaiken haluamamme kerralla, täällä saa parhaimmillaan käydä kolmessa eri kaupassa tai kojussa ostoksilla. Ensin menet yhden naisen luokse ostamaan vihannekset, seuraavan luo ostamaan kuiva-aineet ja toisesta kojusta hedelmät. Jos lihaa haluaa syödä, sen eteen joutuu myös näkemään hieman vaivaa. Kävimme kerran naapurikylässä "kylmäkaupan" (kylteissä lukee aina cold store) sisällä katsomassa, millaista kanaa olisi tarjolla. Kun osoitin pakastinta, myyjä napsautti pistorasiasta sähköt päälle ja avasi luukun. Pakastimessahan oli kokonaisia kanoja luineen kaikkineen. Kanat jäi pakkaseen ihan senkin takia, ettei tiedetty kauanko pakastin on ollut ilman sähköjä +30 asteen helteessä..

Kunnon kotoutuminen Ghanaan ja Mampongiin alkoi vasta, kun pääsimme muuttamaan uuteen remontoituun kotiimme Vanessan kodin vieressä. Asunto oli todella iso. Noin 70 neliötä vain meille kahdelle.  Suihku oli kivasti laatoitettu ja kaikki seinät mukavan räikeän vihreitä. Ensimmäisenä iltana saimme kuitenkin tutustua uusiin tuttavuuksiin. Kun olin menossa illalla vessaan, käytävässämme komeili seinällä 10cm kokonoinen torakka. Pikku paniikki iski kahdelle ötökkäkammoiselle, että miten se saadaan pois. Ramppikuumehan siinä iski ja pakko oli soittaa meidän puolalaiset kaverit apuun. Alicja koitti kahmia nopeaa torakkaa rikkakihvellä ämpäriin kun me katsottiin Siljan kanssa kauhusta kiljuen koko toimitusta.  Kun torakka oli viimein sangossa, sanoin Alicjalle, ettei heitä sitä vielä pois. Ajattelin, että mun on yritettävä totuttautua meidän uusiin kavereihin. Siinä kohdassa kun pikku torakkaystävämme ei pysynytkään sangon pohjalla jäi tutustuminen siihen ja ämpäri kiikutettiin vinhaa vauhtia ulos. Huh, että helpotti! Vähän ajan päästä sama kaverimme koitti kuitenkin ryömiä takaisin sisälle, mutta Alicja pisti tämän kaverin matkalle lopun. Näitä torakkakavereita vieraili meillä noin viikon välein ja meistä kahdesta ötökkäkammoisesta tulikin aika hyvä torakkakaksikko: Silja suihkuttamassa myrkkyä torakkaan ja mä oottamassa ämpärin kanssa, että se kuolee ja voin kiikuttaa sen ulos. Mitä opin tästä: torakat osaa lentää.



Arki Mampongissa oli myös paljon muuta kuin torakoita. Aamulla herättiin kukonlauluun. Yksi aamu Silja mumisi sängystään, onko tuolla kukolla syöpä, kun kukon ääni ei ollut iha vireessä. Kukkojen lisäksi kanat, vuohet, kissat ja pari koiraa elää sulassa sovussa lasten ja opettajien kanssa. Kaikki on todella avuliaita eikä meinata päästä kaupasta kotiin, etteikö joku lapsista melkein vaatisi, että saa kantaa ruokakassit. Kulkeminen kotoa kampuksen ulkopuolelle ei ole myöskään mikään nopea juttu. Lapset ovat aina niin innoissaan juttelemaan ja kyselemään "what is my name?". Omaa rauhaa ei aina saanut kotonakaan. Kerran meillä oli ovi auki iltapäivällä ja kun nostin katseeni, kuuro poika pomppasi sisään ja alkoi tarkastella muina miehinä meidän kotia. Vähän ajan päästä muuttamisesta kuurot lapset alkoivat hengailla myös kotimme terassilla, jossa saatettiin jutella iltamyöhään asti. Joistakin kuuroista muodustui meille tärkeitä tuttuja.




Oli mukavaa elää kampuksella  ja nähdä samalla kuurojen lasten arkea: pyykinpesua, jalkapalloa ja taas pyykinpesua. Aina oli joku pyykkäämässä. Jalkapallo ja lentopallo oli koulun ykköslajit. Alkuvaiheen jälkeen löysin myös mun uuden tanssiopen: noin 14-vuotiaan Dodoo pojan. Yksi parhaimmista päivistä Mampongissa oli myös se päivä, kun sain ensimmäisen kummilapseni. Olin haaveillut siitä jo pitkään. Haaveeni toteutui, kun sain 9-vuotiaan Rebcca-tytön kummilapsekseni.

<3: Sonja

Quitters never win

 

Vietettiin viikonloppu Voltan alueella oikeesti Afrikalta näyttävissä maisemissa :D Välillä (usein) täällä ollessa ei jotenkin edes tajua, että on Afrikassa, kun asiat on arjistunu ja tottunut elämiseen täällä. Lähettiin reissuun perjantaiaamuna House of Gracella olevien vapaaehtosten Marjan ja Roosan kanssa.

Otettiin aamulla trotro Tudu stationilta eikä jouduttu edes odottamaan puolta tuntia kauempaa, kun trotro oli jo täynnä ja päästiin matkaan. Trotromatka Accasta Hohoeen kesti noin 4 tuntia. Puolivälissä matkaa tie muuttu tosi töyssyiseksi. Lisäksi trotron takaluukun kanssa tuli ongelmia ja huudeltiinkin vähän väliä kuskille takapenkiltä, että taas on takaluukku auki. Ei onneksi avautunut 100km/h vauhdissa eikä vahingoittanut autoja tai ihmisiä. Kun ovi oli auennut jo useampaan kertaan, yritettiin jo kehitellä meidän suomalaisten mielessä, mitä viritelmiä keksittäis, että saataisiin se pysymään kiinni. Lopulta oltiin perillä nälkäisinä ja hikisinä.

Avointen ovien päivä

Nälkäisinä alettiin ettiä pienestä kaupungista ruokapaikkaa. Muutamalta naiselta kysyttäessä koko kaupungissa ei ilmeisesti ollut mitään ravintolaa, mutta nuori poika tiesi yhden ravintolan. "Kävelkää vain suoraan". Käveltiin, mutta jonkun ajan päästä toivo alkoi hiipua. Paikallisten mukaan se ravintola olisi kuitenkin siellä jossain edessä. "Ei kaukana." Tähän ei ole kuitenkaan aina uskomista, sillä ghanalaisten mielestä kaikki on lähellä. Lopulta ravintola kuitenkin löytyi. Tilattiin riisiä ja kanaa, mutta kuten kunnon ghanalaiseen ravintolaan kuuluu, kaikkea mitä on listalla, ei ole saatavilla. Riisi oli kuulemma loppu. Ei jaksettu jäädä odottamaan, joten suunnattiin takaisin asemalle, mistä oltiin lähdettykin. Trotrolla reilun puolen tunnin matka pieneen kylään Wli Water Heights Hoteliin (jota voin todellakin suositella).

Meidän rauhallinen hotelli

Päästiin suoraan hotellin eteen, jossa hymyilevä hotellityöntekijä otti meidät vastaan ja ilmoitti, että huoneemme onkin toisessa paikassa. Hotellilla on siis kaksi toimipistettä ja olimme siis tullut väärään. Onneksi hotellin työntekijä lupasi viedä meidät autolla oikeaan paikkaan. Söimme ja jatkoimme matkaa. Illalla söimme (kyllä, taas) ja pelasimme ghanalaista neljä neljä -peliä. Pääsin alottelijan tuurilla meidän neljän pelaajan kesken finaaliin, mutta jouduin tyytymään kakkossijaan. Olin myös saanut jostain päähäni, että pelkään taas ötököitä yhtä kamalasti kuin ennen tänne lähtöä, joten matkaseuramme (sekä työntekijät) saivat nauttia mun ja Siljan kiljahduksista, kun kaiken maailman ötökät lenteli illalla meitä kohti. Istuttiin niin sopivasti lampun alla, jonka valo tietysti kerää eläimiä luokseen. Yhden kiljahduksen seurauksena jopa hotellin vartija syöksyi meitä kohti taskulamppu kädessään pelastamaan neidot pulasta. Kiitos vaan, väärä hälytys.

Astetta isompi  neljä neljä -peli krokotiilin muotosena (tätä ei sentään Siljan kanssa kiljuttu heh)

Ghana on jaettu eri hallintoalueisiin eli regioneihin. Volta regionin pääkaupunki on Ho, johon emme tällä viikonloppureissulla kerenneet tutustumaan. Volta regionin keskellä on Volta-järvi, joka on maailman suurin patojärvi. Voltan alueeseen kuuluu myös Länsi-Afrikan korkein vesiputous Wli waterfall. Yövyimme siis pienessä kauniissa kylässä Wli putousten lähellä vuorten ympäröimänä.







Lauantaina lähdimme aamulla kohti Ghanan korkeinta vuorta ja sen vallotusta. Afadjato (885m) sijaitsi toisessa kylässä, joten otimme taksin. Sisäänpääsymaksujen jälkeen lähdimme tarpomaan huippua kohti. Ghanalaiset olivat huomioineet ihanasti väsyneet vaeltajat aina 200 metrin välein olevilla kylteillä. Vaikka täällä hikoilee väkisinkin jatkuvasti, en ole hikoillut yhtä paljon kuin vuorelle noustessa.

Huipulla oli voittajaolo ja huikeat näkymät. Vuorelle oli kerennyt meitä ennen lauma ghanalaisia oppilaita, joille taisi olla suurempi nähtäyys ottaa kuvia neljän obronin kanssa. Taas on meidän pärstät muutaman ghanalaisen puhelimella ja kameralla. Vuorelle kipusi myös belgialainen mies, jonka kanssa olimme vaihtaneet muutaman sanan hotellilla. Hänellä oli opas mukana (oppaan virallisuudesta ei ole sen enempää tietoa) ja he olivat suunnitelleet mennä vuorelta laskeuduttua suoraan viereiselle vesiputoukselle. Ajatuksenamme oli suunnata vuorelta Wli putouksille, mutta vaihdoimme ex temporena suunnitelmia ja suuntasimme miesten kanssa putoukselle.

Huipulla

Matkalla alas

Matka putoukselle oli luonnon puolesta vaihteleva. Seurasimme opasta pienellä polulla ja puiden varjossa kävellen. Alueella oli myös paljon perhosia. Hikisen uurastuksen jälkeen tuntui ihanalta päästä pulahtamaan veteen ja uimaan suoraan putouksen alle.

Tagbu Fall

 
Iltapäivällä kävimme vielä pienellä kävelyllä kylässä. Kävellessämme talojen ohi, ihmettelin, miksi yksi mies huutaa meitä niin kovasti luokseen. Käännyin katsomaan ja kuuntelemaan tarkemmin ja huomasin, että mies yritti kertoa meille, että täällä on kameleontti. Menimme ihmettelemään vihreää hidasta oliota. Jatkoimme matkaa ja päädyimme tielle, millä emme vielä olleet. Kävelimme vain 100 metriä ja olimmekin jo Togon rajalla. Olimme katsoneet kartasta, että paikka on lähellä rajaa, mutta emme todellakana tajunneet, että näin lähellä! Immigration servicen työntekijä olisi jopa ollut valmis lähettämään meidät käymään Togon puolella, jos olisi ollut päivä aika (kello oli 17.15 ja pimeä tulisi klo 18).

Melkein rajalla

 
Sunnuntain suunnitelmana oli käydä vielä Wlin alemmalla putouksella ja Volta-järven rannalla. Korkeampi putous olisi ollut se korkeampi, mutta ajattelimme, ettei meillä ole aikaa koko 4 tuntia kestävälle reissulle. Reitti alemmalle putoukselle oli kuin lasten leikkiä ja melkein hieman pettymys, kuinka helposti sen luokse pääsi :D Ei ollut yhtään seikkailutunnelmaa. Putous oli kuitenkin todella hieno. Mukava sunnuntaikävely ja aamu-uinti virkistävässä vedessä.


 

Hotellille päästyä saimme kuitenkin kuulla, että näin sunnuntaina Voltan rannalle olisi vaikea päästä trotrolla. Meidän pitäisi mennä ensin taksilla Hohoeen, josta trotrolla Voltalle päin ja siitä vielä trotron vaihto rannalle. Joutuisimme kuitenkin maksamaan Hohoesta Accraan menevässä trotrossa koko lipun hinnan Accraan asti emmekä voisi ostaa lippua vain puoleen väliin matkaan. Jouduimme jättämään Volta-järven tällä kertaa ja lähdimme lounaan jälkeen kotiin. Otimme Hohoesta trotron Accraan, mutta kas kummaa päädyimmekin jonnekin päin Temaa. Onneksi kyydissä oli pari ghanalaista miestä, jotka olivat maksaneet myös matkan Accraan asti, joten trotroa vaihtaessamme vaadimme kuskin maksamaan matkan Accraan niin kuin meille oli aiemmin luvattu. Kun kerroimme tästä maanantaina koulubussin kuskillemme, hän nauroi ja sanoi, että sunnuntaisin trotroja on vaikea saada täyteen, joten lipun myyjät lupailevat matkan Accraan asti.

Plantaasiviljemä matkan varrella

<3: Sonja

Next stop Mampong Akuapem

Aika menee täällä hirveetä vauhtia ja nyt on jo puoliväli koko reissusta! Ajattelin kuitenkin kertoa teille, missä sitä ollaan oltu ensimmäiset kuusi viikkoa. 

Ennen reissua ajatuksena oli, että lennän maanantaina 12.9 Helsinki-porukan kanssa Ghanaan, asettaudun hieman Afrikan mantereelle, odottelen tulkkiporukan saapumista päiväntasaajalle ja sunnuntaina suunnataan Siljan kanssa Mampongiin, missä alotetaan meidän vaihto. Noh lauantaina kun selvittelin lähtöä Mampongiin, selvisikin, että meidän huone Mampongissa ei ollut vielä valmis, joten lähtö siirtyisi keskiviikolle. Se oli toisaalta mukava uutinen, jotta saatiin Siljan kanssa viettää vielä pari päivää rauhassa Accrassa ennen matkaa kohti tuntematonta. Matka Mampongiin tuntui todellakin siltä, sillä tiesimme hyvin vähän, minne ollaan menossa. Joku suht pieni paikka jossain kauniilla Aburin kukkulalla, noin 50 km Accrasta, iso koulu ja majoitus maksaa 40 euroa per viikko. Siinä kaikki, mitä meillä oli tiedossa. Pari päivää ennen lähtöä olin myös saanut kuulla Steveniltä, että Ghanassa on kaksi Mampongia: Mambong Akuapem tässä Accran lähellä ja toinen Kumasin lähellä (Mampong Ashanti). Luulin, että ollaan menossa jälkimmäiseen. Ei ilmeisesti oltu :D

Accra - Mampong (ideaaliaikataulu autolla, mikä ei ehkä koskaan toteudu)

 

Kun lähtö alkoi lähestyä, aloin jo odottaa innolla, mitä tämä reissu tuokaan tullessaan. Tiistaina soittelin vielä Jonaksen kanssa ja kysyin tarkemmista lähtöjärjestelyistä. Hän sanoi, että lähtö olisi joskus noin klo 10 aikaan. Kyselin vielä, onko Mampongissa pankkiautomaattia, koska en tosiaan tiennyt, minkä kokoisesta paikasta olis kyse. Vastaukseksi sain: "It's a big town. You are not going to Mexico!" Saatiin kyyti Mampongiin House of Gracen koulukuskilta Obumalta. Jussi ja Maija olivat kerenneet aloittaa jo House of Gracella ja kulkeneet pari päivää Obuman kyydillä. He olivat jutelleet Obuman kanssa meidän lähdöstä ja ymmärtäneet, että lähtö olisikin jo aikaisin aamulla klo 7-8 aikaan. Ei muuta kun selvittämään, mikä lopullinen lähtöaika oikeasti olisi. Lähtö oli siis klo 8.30. Pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin aamulla odottamaan kyytiä ison tien varteen. Mutta koska olemme Afrikassa, pääsimme matkaan yllätys yllätys vasta parin tunnin päästä. Oli haikeeta ja samalla jännää lähteä uusia seikkailuja koti. Asylum Downista oli tullut jo niin koti. Samoin meidän 8 hengen suurperheestä.

3kk elämä rinkassa ja rinkka selässä kohti tuntematonta seikkailua.

 

Mampongissa meitä otti vastaan koulun tuore rehtori Trudy. Hän oli aloittanut rehtorin pestinsä kesäkuussa. Koulun pojat auttoivat kantamaan rinkkamme meidän väliaikaiseen kotiin koulun kampusalueella. Kuulimme, että meille ollaan remppaamassa uutta asuntoa, joka tulisi olla valmis noin viikon päästä. Siihen asti asuisimme amerikkalaisen vapaaehtoisen Vanessan kanssa, joka on ollut koulussa jo vuoden taideopettajana Peace Corps -järjestön kautta ja tulee olemaan Ghanassa vielä kaksi vuotta. Meillä oli Siljan kanssa oma huone ja muut tilat (keittiö, vessa, suihku ja "olohuone") oli yhteisiä.

Mampongin kuurojen koulu (Demostration School of the Deaf) on todella iso koulu: 400 oppilasta, jotka ovat ikäluokaltaan noin 4-24 vuotiaita. Koulussa on kindergarden luokkia 1-2, primary schoolin luokkia 1-6 ja junior high school luokkia 1-4. Koulussa on lisäksi kuurosokeiden yksikkö ja vocational school luokkia, joissa voi opiskella esimerkiksi kampaamopuolta ja ompelua. Koulu alkoi aina klo 7.30 koulun pihalla aamunavauksella. Tunnit oli klo 8-10.30, tauko 10.30-11 ja loput tunnit 11-14. Oppilailla on siis vain yksi tauko päivän aikana ja lounas vasta klo 14. 

Koulussa on noin 50 opettajaa, joista puolet on kuuroja ja puolet kuulevia. Koululla on lisäksi muuta henkilökuntaa kuten koulukuskeja ja naisia, jotka kokkaa, tiskaa ja pesee pyykkiä. Tytöillä ja pojilla on kampuksella omat asuntolat ja henkilökunta asuu perheineen kampusalueella kukkojen, kanojen, kissojen ja vuohien kera.  

 

Kampusaluetta. Oikealla rakennuksen yläkerrassa tyttöjen asuntola, alhaalla luokkahuoneita ja Trudyn toimisto. Keskellä violetti rakennus vocational schoolin kampaamoluokka. Vasemmalla rakennuksen yläkerrassa poikien asuntola ja alhaalla ICT-luokka ja kirjasto.

Koulun ruokala.

Tässä alkutunnelmia Mampongista. Lisää arjesta ja Mampongista seuraavissa postauksissa.

<3: Sonja

Akwaaba

                            ( = tervetuloa)
 

Koneesta astuttua ensimmäistä kertaa Afrikan maaperälle saatiin  Ghanan lämmin (ja nihkeä) vastaanotto. Accran kenttä oli yllättävän pieni, kun kyseessä on kuitenkin pääkaupungin eli luultavasti maan isoin kenttä. Maahantulo meni helposti. Ainakin mun osalta. Lentokenttävirkailija kyseli vaan "How is the weather?" ja koitin pähkäillä, mikä mielenkiinto sillä on Suomen säätä kohtaan vai oisko mun pitäny tietää, millanen sää Accrassa on nyt (tai sitten se kysy jotain aivan muuta). Multa otettiin vaan kuva naamasta ja leima passiin. Kialta taas otettiin sormenjäljet, Vilmaa piiritti kolme miestä, jotka kyseli poikaystävistä, ja Siirille ehdoteltiin kaupunkikierroksia. Anyway, saatiin kaikki 60 maassaolopäivää. Jännä käytäntö kyllä, kun meillä on 90 päivän viisumi, mutta saadaan vaan 60 päivää, jonka jälkeen pitää käydä immmiration servicessä tai Togon puolella, jotta saadaan loput 30 päivää. Ja mä oon siis maassa 98 päivää, joten katotaan, missä putkassa vietän loput 8 päivää.

Hetken odottelun jälkeen lopulta Siirikin rinkka löytyi, napattiin Rosa kentältä mukaan ja paineltiin pihalle. Oli vähän outoa astella ovesta ulos 5 hengen obrinilaumana (obroni = valkoihoinen), jotka kattelee hölmistyneinä ympärilleen yrittäen etsiä joitain sen näköisiä miehiä, joiden ois tarkotus viedä meidät turvallisesti Ghana-kotiin. Meidät oli kyllä varmasti helppo havaita. Löydettiin Joe (tai Joe löysi meidät), joka toimii meidän kodin houseboyna eli pitää meistä ja talosta huolta. Myös Joen kaveri Steven oli mukana. Taksikuskit kävi kovaa kamppailua meistä, kuka saa meidät kyytiin. Saatiin taksit ja suunnattin kotiin. Koti oli posiitivinen yllätys! Paljon siistimpi kuin kuvissa eikä liskoja seinillä tai muitakaan ötököitä lattialla. Saatiin malariaverkot paikoilleen Joen ja Stevenin avustuksella. Pikku yllätyksneä tuli, että vesi juodaan täällä 500 ml pusseista. Hampailla reikä pussin reunaan ja siitä juomaan. Ulko-ovessa on kunnon lukkoviritelmät. Kotipihan portissa on lukitus edessä ja takana sekä 1 munaukko, ulko-oven ulkopuolelle on rautaportti, johon tulee 3 munalukkuoa, ovessa lukko ja sisäpuolella vielä oven eteen puuparru pokittain. Joe kertoi, että meidän ikkunan alla on paikallinen ravintola, jonka henkilökunta alkaa tehdä valmisteluja jo klo 4-5 aikaan. Korvatulpat siis korviin ja nukkumaan. Heräsin silti aamuyöstä ja ihmettelin, miksi meidän reissuporukka pitää niin kovaa ääntä kunnes tajusin, että työntekijät ne siellä kälättää. Ghanassa kun ei oo kunnon ikkunoita vaan "lasiset sälekaihtimet", jotka ei tietenkään pidä ääntä ulkopuolella. Ja kun ravintola on kirjaimellisesti ikkunan alla, kuulostaa, että porukka kälättää korvan juuressa. 

Mitä? Diakin viittomakielentulkkiopiskelijoiden vaihto Ghanaan kahteen eri kuurojen kouluun.

Missä? Ghanan pääkaupungissa Accrassa House of Grace nimisessä kuurojen koulussa sekä Mambong Akuapemissä noin 50 km Accrasta koilliseen Aburin vuoristomaisemiin Demonstration School for the Deafissä.

Kuka? Mun lisäksi reissuun lähtee meidän luokalta Silja, Maija ja Jussi. Ollaan jakauduttu pareiksi, koska House of Grace pystyi ottamaan kerrallaan kaksi opiskelijaa (heillä oli jo 2 vapaaehtoista), joten kun Mambongin paikka varmistui, päästiin kaikki reissuun. Mä ja Silja ensin Mambongiin ja puolessa välissä vaihto Accraan. Meidän porukan lisäksi matkassa on mukana Helsingin Diakin sosionomiopiskelijat Kia, Rosa, Siiri ja Vilma, jotka tekee harjoittelun SCEF:illä (Street Children Empowerment Foundation).

Milloin? Syyskuun puolivälissä Afrikan auringon alle, jouluksi kotiin.

Miksi? Oppimaan ghanalaista viittomakieltä, seuraamaan opetusta ja auttamaan opettajia, tutustumaan kuuroihin lapsiin ja nuoriin, kokemaan Afrikan aikaa, totuttautumaan ötököihin, fiilistelemään Ghanaa ja toteuttamaan jo 10 vuotta elänyttä unelmaa matkustamisesta Afrikkaan.

 

Ensimmäinen päivä oli ihan huippu päivä! Olin asennoitnut, että eka päivä tulee olemaan hirveä (parin kaverin kokemuset ekasta vaihtopäivästä). Niin ei kuitenkaan ollut! Ehkä kun käyn aina tulevia asioita läpi päässä, olin varautunut jo henkisesti alkujärkytykseen (ja kaikkeen muuhunkin). Heti ensimmäisenä päivänä tiistaina tuntui, että kerettiin nähdä vaikka mitä ja kotoutua Accraan. Ihan ensimmäinen tavoite oli saada paikallinen liittymä ja vaihdettua paikallista valuuttaa. Suunnattiin Joen ja Stevenin opastamana ison tien vartta kohti MTN:ää, josta saatiin kaikille pre paidit. Täällä kai kaikilla on pre paid -liittymät, joihin pitää ladata puhe- ja nettiaikaa. Meillä kaikilla meni hetken totutellessa ja sisäistäessä, että mitään ei osteta tietyksi ajaksi (viikoksi tai kuukaudeksi) vaan kaikki menee kulutuksen mukaan. 10 cedillä (2,30e) saa 400 MB nettiä. Pre paidin hankkimiseen tarvitsi ottaa myös passi mukaan. Kun kaikilla oli liittymät kunnossa ja oltiin saatu hetki fiilistellä nettiä ja Whatsappia (kyllä, kun on ollut melkein päivän ilman nettiä, sitähän on fiilisteltävä ja tottakai samalla kerrottava kotiin, että kaikki on kunnossa), suunnattiin toiselle puolelle tietä vaihtamaan eurot Ghanan cedeiksi. Saatiin jäätävä nippu seteleitä, joita koitettiin tunkea housujen alle vyölaukkuihin. Sieltä syömään Yoko'siin, joka on intialainen ravintola ja meiltä kotoa parin korttelin päässä. Ruokien valmistuksessa meni varmaan reilu tunti, joten opetteleminen Afrikan aikatauluun alkoi heti. Kerettiin hengailla myös ensimmäisenä päivänä kotona ja illalla lähdettiin trotrolla Osuun (Accran kaupunginosa), jossa oli tarkoituksena käydä ruokakaupassa. Sovittiin myös tapaaminen suomalaisen Hannan kanssa ja suunnattiin isolla porukalla syömään tilapia (mausteinen kokonainen kala, jonka päällä on tomaattia ja sipulia) ja bankua (käyneestä maissista tehty "jauhopallo", jota syödään käsin). Kala oli hyvää, banku mielenkiintosta.

 

Ekoina päivinä kierreltiin paljon meiän lähiympäristössä Asylum Downissa. Koitettiin hahmottaa paikkoja, ihasteltin afrikkalaisia vaatteita ja meidän sydämet suli afrikkalaisille lapsille. Yksi 12-vuotias tyttö halusi ottaa meidän kanssa kuvankin. Perjantaina lähdin muiden mukaan tutustumaan SCEF:iin. Oli jännää, miten taksilla ajaessa Jamestowniin, näytti ihan kun oltais tultu toiseen kaupunkiin ja taloista huomasi Brittien siirtomaa-ajan vaikutteet. Oli mielenkiintoista kuulla tyttöjen tulevasta harjotelusta SCEF:illä. Jouduin myös kohtaamaan karun totuuden: on olemassa pomppivia hämähäkkejä. Istuin siinä autuaan tietämättömänä kunnes yhtäkkiä katosta tippui pikku tarantellan näköinen otus, joka pomppi. Welcome to Africa! 

 

Perjantaina oli myös Vilman synttärit ja saatiin loput meidän reissuporukasta turvallisesti perille Ghanaan. Lauantaina juhlittiin vielä Vilman synttäreitä oikein kakun kera. Kakun tilaaminen ei menny niin simppelisti kuin luultiin. Käytiin aiemmin kysymässä kakun hintoja Rosan kanssa. Rosa antoi numeronsa ja sovittiin tilauksesta. Myöhemmin sama nainen soitti Rosalle, kertoi jutelleensa siskonsa kanssa ja tokaisi, että kakun hinta on nyt kaksinkertainen. Ajatus kakusta oli kuitenkin niin kiva, että vaikka ärsyttikin maksaa ylihintaa (ehkä vain siksi, että ollaan valkosia), Rosa sai tingattua hinnasta hieman pois ja saatiin yllätyskakku Vilmalle. Illalla mentiin Osuun Container-baariin. Juomat myytiin siis parakista ja baari oli käytännössä katettu ulkoilmabaari Oxford Streetin vieressä. Täällä musat on tosi kovalla, joten korvatulpat baarissa vois olla poikaa. Joku paikallinen kysyi multa illan aikana, oonko muslimi vai kristitty ja kun vastasin kristitty, poika löi innoissaan high fiveä. Ei ehkä kuulu perus baari-iltaan Suomessa. Loppuillasta saatiin oppia, että juomat kannattaa tilata tiskiltä, ei tarjoilijalta. Suurin osa porukasta oli jo lähtenyt, kun me jäätiin maksamaan pöydän tilaukset. Lasku tietenkin hoitui niin, että tarjoilija katsoi pöydästä pullojen määrän ja laski summan. Onneksi meillä oli joku käsitys kaikkien tilauksista, koska muutama muu pullo oli eksynyt yllättäen meidän pöytään. Sunnuntaina nautittiin auringonotosta meidän etupihalla ja sen jälkeen suunnattiin Accra Malliin ostoksille. Ajateltiin ottaa kaksi taksia, koska meitä oli 7. Ensimmäisen taksin kuski vinkkasi kuitenkin, että kaikki kyytiin vaan! Kaksi eteen, neljä keskellä ja Jussi farmarin takakonttiin. Accra Mallissa käveli vastaan aika monta obronia ja fiilis oli muutenkin aika länsimaalainen. Syötiin pizzat, kierreltiin kauppoja ja tehtiin meidän suurperheen ruokaostokset, joita tulikin sitten muutama kassillinen. 

Lähtökuopissa

"6.9.2016

Muutama päivä ennen Afrikan matkaa. Istun bussissa kohti Jyväskylää. Yön aikana on hiipinyt haikeus. Unissani nään valmistautuvani Afrikkaa varten. Herään aamuyöllä ja säikähdän nukkuneeni pommiin. Kello on 5:48. Vielä vajaa puoli tuntia aikaa nukkua ennen herätyskellon sointia.

Herään kauniiseen aamuun. Mittari näyttää +7,8 ja luulen, että ulkona on kylmä. Kehoni alkaa kuitenkin jo tottua hiipivään syksyyn eikä ihoni tunne aamun kylmyyttä. Hyvää huomenta maailma, kirjoitan Snapchatin videoon auringonnoousun ylle. Minuutit kuluvat ja bussini on myöhässä. Istuessani bussissa, mietin, miksi lähibussit eivät voi ajaa aikataulun mukaan ja olla ajoissa. Vilkuilen kännykkäni kelloa ja lasken minuutteja. Bussi nro 61 saapuu kuitenkin ajallaan linja-autoasemalle. Ylitän suojatien ja heti aamulla reippaileva pappa liittyy seuraani.

- Matkalle lähdössä.

- Matkalle lähdössä eikö niin, hän toistaa.

Kirkaanpunainen iso matkalaukkuni ja selässäni keikkuva uudenkarhea rinkka huutavat vastaantulijoille, että olen lähdössä matkalle.

- Kyllä.

- Minne matka?

- Afrikkaan.

- Vai Afrikkaan?!, mies vastaa huvittuneena tai epäluuloisena. 

Epäilen hetken itsekin, että olenko oikeasti lähdössä Afrikkaan! Minä!? Hymyilen ja sisälläni kasvaa innostus tulevaa seikkailua kohtaan."

Nämä ajatukset kumpusivat meileeni kuukausi sitten aamubussissa kohti Jyväskylää. Pari päivää kotona perheen ja ystävien luona hujahti todella nopeasti ja hoidettaviakin asioita jäi aivan viime minuuteille asti. Kun juoksin palauttamaan vielä parit housut noin 20 minuuttia ennen bussin lähtöä, autoon palattuani äiti ja Soile nauroivat, että taitaa Afrikka tehdä hyvää minulle, koska en voi jatkaa samaa minuuttiaikataulutusta siellä. Lopulta tavarat oli kasassa (ja loput kaupassa) ja matka kohti Afrikkaa sai alkaa. Yksi yö Turussa ja laivalla kohti Tukholmaa, jossa tapasin matkakumppanini Kian, Siirin ja Vilman Helsingin Diakista. Sain nukuttua tunnin ennen lentoa ja sitten runsaan hotelliaamiaisen kautta kentälle. Lennettiin Tukholmasta Lontoon kautta Accraan. Vasta Lontoossa ennen koneeseen nousua tajusin kunnolla, minne ollaan menossa. 10% koneeseen nousevista oli valkoisia. Tunnelmia suoraan koneesta Saharan yäpuolelta:

"Istun British Airwaysin lennolla Lontoosta Accraan. Matkakamut mun edessä, mä paikalla 49F. Vieressä kanadalainen kullankaivaja. Koneessa 2 käytävää, sivuilla kolme paikkaa ja keskellä neljä sekä yläkerta. Koneessa ruokana kanaa ja mausteista riisiä. Mulla ei oo oikeen ruokahalua, mikä on vähän outoa. Varmaan jännitys ja huonosti nukutut yöt rasittaa mun mahaa - raukkaparka. Leffana Me before you, musiikkina Coldplay (Adventure of a Lifetime, todellakin). Meiän kolmikon edessä hellyyttävän söpö ihan pariviikkonen vauva. Ja iskä, kyllä Saharan päällä on pilviä :D Ihan hullua, täällä me vaan lennellään Afrikan yläpuolella "kuplassa" (lentokoneeksikin kutsustaan) tietämättä ja tajuamatta yhtään sen paremmin, minkälaista elämää just nyt meidän alapuolella eletään. Mä oon matkalla AFRIKKAAN! GHANAAN! ACCRAAN! Uskomatonta! (Btw note to self: jumpsuit ei oo mikään paras matkustusasu, koska vessa)."

Tässä tasan kuukauden takaisia lähtötunnelmia. Tuntuu hassulta, että ensimmäinen kuukausi on jo takana! Tarkempia kuulumisia täältä melkein päiväntasaajalta seuraavissa postauksissa. Stay tuned ;)

Tukholman maisemat vikana iltana